Yhdessä tehtyä toden tuntua / Katsojan huokaus
- Väkivaltaa käsittelevän dokumentaarisen valokuvataiteen vastaanotto ja merkityksellistyminen näyttelykontekstissa
Tutkimuksen lähtökohdat ja tarkoitus
Taiteen vastaanotosta ja katsojien tavoista merkityksellistää taidetta tiedetään vähän. Vaikka taidetta katsotaan, koetaan ja arvostellaan laajasti ja vaikka taiteesta ja sen merkityksistä on kirjoitettu mittavasti tutkimustekstiä, taiteen konkreettista vastaanottoa ja merkityksellistämistä käsittelevät tutkimuksia on niukalti. Valokuvan vastaanottoa on tutkittu vielä vähemmän ja valokuvaa taiteen kontekstissa, allekirjoittanut poislukien, käytännössä ei juuri ollenkaan.
Tutkimukseni tarkoitus on valaista tätä hämäryyttä, toisin sanoen tuottaa tietoa tavoista, joilla katsojat merkityksellistävät valokuvataiteen teoksia galleria- ja museokontekstissa. Tutkimuksen keskiössä ovat omat teokseni: kyse on tapaustutkimuksesta, joka käsittelee väkivaltaa koskettelevaa dokumentaarista valokuvataidetta. Työssä hahmotellun teorian ja saatavien tulosten kautta vastaanoton ja merkityksellistämisen kysymyksiä kuitenkin avataan tutkimuksen empiiristä kohdetta laajemmin.
Teen tutkimusta siis itse tekemieni taideproduktioiden parissa, jolloin toimin sekä taiteilijana että tutkijana. Tutkimuksen taiteellisen osuuden muodostavat kolme teossarjaa: arkista katuväkivaltaa pohtiva teoskokonaisuus Hakatut (ensi kerran esitetty 2007), Pohjois-Irlannin kriisin jälkeistä aikaa ja lasten elämää kartoittava Playing Belfast -kokonaisuus (2009) ja suomalaista ase- ja ampumakulttuuria luotaava teossarja Huomioita suomalaisesta asekulttuurista (2010). Kuhunkin teossarjaan sisältyy yli kolmekymmentä valokuvataiteellista teosta. Näyttelyt, joissa teokset on esitelty ensi kerran, arvostellaan osana väitöskirjatyötäni. Väitökseen kuuluvia teoksia on tähän mennessä esitetty yhteensä 38:ssä näyttelyssä neljässätoista maassa.
Vastaanottotutkimukselliselta kannalta kohdennan huomioni siihen tilanteeseen, jossa katsojuus ja teosten merkitykset konkreettisesti muodostuvat − jossa tekijä, kuvat ja katsojat ovat osa samaa tapahtumaa. Lähestyn tutkimuksessani empiirisesti aktuaalisten katsojien tekemiä tulkintoja mainituista valokuvataiteen teoksista ja näyttelyistä. Lisäksi suhteutan katsojien tulkinnat siihen, mitä itse tekijänä kuvistani ajattelen − toisin sanoen teen ja suhteutan toisiinsa kaksi tutkijaluentaani: itserefleksiivisen tulkinnan omista teoksistani sekä tulkintani siitä, miten teoksiani vastaanotetaan galleriakontekstissa.
Kaksinainen positioni on tutkimuskysymysten muotoilun, aineiston tuottamisen ja sen erittelyn sekä teoreettisen selittämisen suhteen merkittävä. Asetelma ensinnäkin luo harvinaislaatuisen kytkennän taiteellisen ja tutkimuksellisen ymmärtämisen välille. Astun työssäni kuvien ja kuvien teorian sisältä tiettyjen valokuvataiteen teosten viereen, kosketusetäisyydelle kuvien katsojista − mutta silti samalla kuvien ja niitä koskevan teorian välittömässä läheisyydessä pysytellen. Tältä kannalta taiteen mahdollisuus tiedon tuottamiseen kiinnittyy vastavuoroisesti käytännöistä oppimiseen ja käytäntöjen teoretisoimiseen. Tutkimus pohtii myös alituiseen kysymystä yksityisen ja yleisen välisestä dialektiikasta. Elokuvaohjaaja ja -tutkija Susanna Helken kirjoitusten hengessä työni on eräällä tavalla tekijän teoriaa.
Tutkimuskysymykset
Valokuvataiteen teoksista ja niiden vastaanotosta puhuttaessa voidaan ajatella yleisesti, että niin taiteen tekijöitä kuin katsojia ajatteluttaa se, mitä teos tai näyttely merkitsee. Spesifimmin merkitysten muodostumisen kysymys taas liittyy siihen, mitä ja millä tavalla galleriassa tai museossa esitetyt väkivaltaa käsittelevät dokumentaariset valokuvataiteen teokset viestivät ja millainen kommunikaatiivinen tila teosten ympärille muodostuu. Tutkimukseni hahmotteleekin, taiteellisen esittämisen ja vastaanottamisen luonnetta näin ymmärretystä viestinnällisestä tulokulmasta.
Alustavana ja tutkimuksen lähtöasetelmia määrittelevänä kysymyksenä tutkimuksessani on, millaisia tulkintoja väkivaltaa käsittelevistä dokumentaarisista valokuvataiteen teoksistani tehdään niiden aktuaalisessa vastaanotossa. Konkreettisesti selvitän sitä, miten katsojat luonnehtivat kohtaamiaan teoksiani ja teossarjojani silloin, kun siitä kysytään heiltä kirjallisesti kysymyslomakkeilla tai suullisesti tutkimushaastatteluissa.
Alustavaa tutkimuskysymystä seuraa toinen, täsmällisempi kysymys siitä, miten katsojien kuvistani tekemät tulkinnat suhteutuvat omiin, tekijän positiossa auki kirjoittamiini määritelmiin po. kuvien sisällöistä. Tässä yhteydessä kysyn, eroavatko tekijän ja katsojan tulkinnat toisistaan, missä määrin ja millä tavoin. Lisäksi puntaroin aineiston ja teorian vuoropuhelussa sitä, miten samanlaisuuksia ja eroja tekijän ja katsojien merkityksenannossa voi selittää.
Kolmas tutkimuskysymykseni nousee kahdesta edeltävästä. Koska teokseni käsittelevät aktuaalisen sosiaalisen maailman asioita ja tapahtumia valokuvan dokumentaarisen kieliopin keinoin, keskityn kolmanneksi pohtimaan sitä, millaista todellisuustilaa katsojat / vastaajat teosteni katsomisen pohjalta rakentavat. Toisin sanoen, miten ja millä perusteilla dokumentaarisuus valokuvataiteen lajityyppisenä ominaisuutena rakentuu silloin, kun teosten merkityksistä kysytään katsojilta.
Teoreettinen alusta
Oppialanäkökulmasta tutkimukseni paikantuu ensiksikin valokuvatutkimuksen kentälle, toiseksi se on keskeisesti vastaanoton ja yleisönä toimimisen tutkimusta. Teoreettisesti yhdistän toisiinsa kognitiivista sisältöperustaista taiteen vastaanoton tutkimusta, genreteoriaa sekä dokumentaarisuuden teoriaa. Tutkimustavallisesti hyödynnän kulttuurisen yleisötutkimuksen ja erityisesti reseptiotutkimuksen metodeja.
Viestinnällisen vastaanotto- ja reseptiotutkimuksen otteen taustalla vaikuttaa Stuart Hallin klassinen kulttuuritutkimuksellinen sisäänkoodaus/uloskoodausmalli . Siinä Hall jäsentää kulttuurisen tuotteen vastaanoton tapahtumaksi, jossa niihin sisältyviin merkityksiin on mahdollisuus suhtautua joko hyväksyen, neuvotellen tai vastustaen.
Kognitiivinen sisältöperustainen taiteen vastaanoton tutkimus puolestaan ehdottaa, kuten Sari Kuuva on asiaa käsitellyt, että vastaanotossa tapahtuva taiteen käsitteellistäminen on väistämättä konkretisaatiota, joka nojaa ennakkokäsityksiin ja eräänlaisiin esikäsitteellisiin jaotteluihin. Tämän lähestymistavan virittämänä teoretisoin työssäni sitä, millaisia kognitiivis-mentaalisia prosesseja katsojassa lähtee liikkeelle, kun hän kohtaa dokumentaarisia kuvateoksia − tai kuvia ylipäätään. Kognitiivisesta näkökulmasta mentaalisten prosessien katsotaan edesauttavan sitä, että taiteilija ja katsoja mitä todennäköisimmin tulkitsevat dokumentaarisia valokuvataiteen teoksia varsin samankaltaisesti. Kuuvan ehdottamasta tulokulmasta on mielekästä pohtia myös sitä, millainen osa kognitiivisella "ymmärtämisen halulla" taiteen vastaanotossa on.
Pohdin väkivaltaa käsittelevän dokumentaarisen valokuvataiteeni vastaanottoa myös ns. sosiosemioottisen genreteorian pohjalta pyrkien liittämään sen kognitionäkökulmaan. Genreteoreettinen näkemykseni on samansuuntainen uutisten genrekäytäntöjä tutkineen Seija Ridellin näkemyksen kanssa. Ridellin mielestä genre on käsitteenä ja tutkimusperspektiivinä erityisen kiinnostava ja hedelmällinen, jos se kytketään pelkän luokittelun sijasta dynaamisesti lajityyppiseen tunnistamiseen ja genreytyneen merkityksenannon taustalla vaikuttaviin sosiokulttuurisiin käytäntöihin. Lajikonventiot rajoittavat tai asettavat tulkinnalle rajoja; ne tietyllä tavalla vähentävät tulkinnasta mielivaltaisuutta. Samaan tapaan kuin mentaaliset prosessit ja käsitteellinen konkretisaatio ohjeistavat vastaanottoa, konventiovälitteinen geneerinen jäsentäminen ehdottaa mahdollisia tulkintoja.
Näiden teoriakeskustelujen johdattamana päädyn pohtimaan valokuvan erityispiirteitä vastaanotossa ja määrittelemään valokuvan dokumentaarisuutta aiemmasta valokuvatutkimuksesta hieman poikkeavasta näkökulmasta − esitän, että kyse on katsojan kulttuurisesti opitusta halusta nähdä tutkimuksen kohteena olevat valokuvataiteen teokset tosimaailmaa esittävinä ja tulkita ne sosiaalista todellisuutta koskevina kannanottoina. Teoreettisesti tutkimukseni läpäiseekin kysymys dokumentaarisen valokuvataiteen merkityksellistämisen kolmesta painopisteestä − siitä, mitä dokumentaarisuus valokuvataiteessa tarkoittaa niin tekijän, teoksen kuin katsojan kannalta. Kun tähänastisen valokuvateorian dokumentaarisuuspohdinnat ovat keskittäneet huomionsa pääsiassa ontologisiin kysymyksiin − toisin sanoen pitkälti valokuvan ikonisten ja indeksisten piirteiden hienovaraiseen erittelyyn ja valokuvan välineluonteen pohtimiseen − siirrän asetelmassani huomion kuvien käyttöön, toisin sanoen teosten konkreettiseen tekemiseen ja ennen kaikkea niiden katsomiseen. Tutkimuksessani ehdotan, että dokumentaarisuus perustuu myös katsojan − ja tekijän − "dokumentaariseen haluun".
Aineisto ja analysoinnin käytännöt
Katsojien tekemien tulkintojen ja kokemusten selvittäminen on empiirisesti hankalaa, koska tutkijalla ei ole suoraa pääsyä katsojien kokemuksiin ja tulkintoihin. Tutkija on − kuten aina vastaanottotutkimuksessa − pitkälti sen puheen varassa, jota katsojat itse tuottavat teosten virittäminä. Tästä puheesta on mahdollista saada otetta erilaisin menetelmin: kyselyin, haastatteluin, keskusteluin, päiväkirjoin, kirjoitelmin.
Oma reseptioaineistoni koostuu 318:sta täytetystä kyselylomakkeesta, 13:sta puolistrukturoidusta teemahaastattelusta ja 31:stä vapaamuotoisesta kirjoitelmasta. Aineisto on hankittu tekemieni neljän eri näyttelykokonaisuuden ja yhteensä kahdentoista näyttelyn yhteydessä.
Sekä kyselyaineisto että haastattelut on litteroitu sanatarkasti. Analysoin aineistoa HyperRESEARCH-aineistonkäsittelyohjelman avulla. Luen litteroituja vastauksia sekä yksittäin että keskenään ristiin ryhmitellen aineistoa teemojen ja toistuvuuksien mukaan sekä luokitellen sitä portaittaisesti. Tämä tarkoittaa, että erotan alustavassa teemoittelussa ja luokittelussa löytämieni, kaikkiin teossarjojen vastauksiin liittyvien keskeisten piirteiden pohjalta seuraavassa vaiheessa hienojakoisempia teemoja, jotka koko aineiston sijasta toisinaan koskevat ainoastaan yhtä teoskokonaisuutta.
Kytken syvällisemmän teemojen analyysin teoreettisessa osuudessa pohdittuihin dokumentaarisuuden kysymyksiin sekä jäsennän teemoja geneerisen ja kognitiivisen teorian jäsennysten pohjalta.
Alustavat löydökset
Kyselyaineiston alustavassa analyysissa on selvinnyt, että valtaosa katsojista hyväksyy taiteilijan temaattiset ehdotukset ja tämän myötä teosten dokumentaarisen luonteen. Näin siinäkin tapauksessa, että teokset eivät ole suoran esittäviä tai naturalistisia.
Jos aineistoa luonnehtii alustavan analyysin pohjalta kokonaisuutena, voi todeta, että valtaosa katsojista hyväksyy taiteilijan temaattiset ehdotukset. Eritellyistä vastauksista ilmenee, että ainoastaan viisi kyselyn 318:sta vastaajasta puhui teoksista sävyyn, jonka voi sanoa olevan täysin vieras verrattuna omaan tapaani merkityksellistää teoksistani. Tätä voi selittää paitsi kuvan "realistisella esittävyydellä" myös sillä, että lähes kaikki vastaajat olivat tutustuneet galleriassa esillä olleeseen teoksia kontekstualisoivaan tekstimateriaaliin. Hieman suurempi joukko eli 31 vastaajaa (PS 14/91, Hakatut 14/189, HSA 3/24) ei hyväksynyt taiteilijan "ehdotusta". He vastustivat julkilausutusti taiteilijan tapaa merkityksellistää oma teoskokonaisuutensa tai kieltäytyivät kiinnostumasta siitä − näin siis siitä huolimatta, että he tunnistivat tekijän antamat merkitykset. Näistä vastaajista noin puolet (15 kpl) oli taiteen alan ammattilaisia. Tämä antaa aihetta päätellä, että vastaajien tietoisuus taiteen kentän diskursseista lisää vastustavan uloskoodauksen todennäköisyyttä.
Kiinnostavaa lisäksi on, että vastaajista hieman yli puolet (173 vastaajaa) tiesi näyttelyistä niiden saaman mediahuomion perusteella ennen galleriaan tuloaan. Lehdissä julkaistuilla ennakkojutuilla ja muilla artikkeleilla ja ohjelmilla oli mitä ilmeisimmin suuri vaikutus teosten merkityksellistämisessä. Tällä puolestaan näyttäisi olleen keskeinen osuus siinä, miten teoksia tulkittiin itse näyttelyssä. Havainto ehdottaa yleisemminkin, että taidekokemus saattaa alkaa jo paljon ennen näyttelyyn ja teoksiin tutustumista. Siten taiteen vastaanotossa on kyse katsomisen hetkeä laajemmasta näyttelykokemuksesta − ja tätä kautta välittymättömän ja pelkästään tilanteeseen paikantuvan taidekokemuksen mahdottomuudesta.
Mitä tulee kysymykseen valokuvan dokumentaarisuuden uudelleen teoretisoimisesta, vastauksia kokonaisuutena tulkiten voidaan todeta, että katsojat pääasiassa hyväksyvät taiteilijan teoksilleen tuottaman dokumentaarisen luonteen. Näin on silloinkin, kun teokset eivät ole suoran esittäviä tai naturalistisia. Kokemus teosten luonteen ja sanoman ymmärtämisestä tuntuu olevan katsojalle tärkeä. Halussaan ymmärtää taidetta katsoja tukeutuu teoksen ilmeisiin piirteisiin, taiteilijan tapoihin käsitteellistä todellisuutta mutta myös omiin ennakko-oletuksiinsa ja -tietoihinsa valokuvan dokumentaarisesta luonteesta. Vaikka teokset esitetään taidekontekstissa, eikä niihin sen vuoksi kohdistu vaadetta kertoa välittömästi tosielämästä, aineistoni pohjalta valokuvan ja suoraviivaisen dokumentaarisuuden kytkös on katsojan kokemuksessa erittäin vahva.
Katson sekä "venyneen" taidekokemuksen että katsojan halun kytkeä teos tosielämään keskeisesti liittyvän valokuvan genrekonventioihin.
Olen parhaillaan analysoimassa kyselyaineistoani syvällisemmin. Palaan aluksi yleisiin teemoihin, joita ovat muun muassa kaikkien teoskokonaisuuksien vastaanotossa esiin noussut katsojien tarve henkilökohtaistaa teosteni aiheistoa sekä pyrkimys etsiä tarinoita teosten ilmeisten merkitysten takaa. Vastauksissa toistuvat myös tietyt intertekstuaaliset viitteet, jotka otan jatkossa tarkemman analyysin kohteeksi.
Kohdistan aineiston lähemmässä analyysissa huomioni myös teoskokonaisuuksissa tunnistettuihin luonteenomaisiin piirteisiin, sarjojen vastaanotossa ilmenneisiin keskeisiin eroavaisuuksiin sekä muutamaan yleiseen teemaan, jotka nousevat aineistossa muita selvemmin esiin. Keskeinen teoserityinen teema ovat muun muassa Hakattujen osalta vastaajien huomiot siitä, että arkinen väkivalta on sukupuolittunutta. Hakattujen ja Huomioita suomalaisesta asekulttuurista -kokonaisuuden osalta keskeiseksi pohdinnan kohteeksi vastauksissa puolestaan nousee säälin tai myötätunnon osoittamisen tarve. Tämä kytkeytyy yleisemmin vihan ja pelon kierrättämiseen ja tunteiden kulttuurin nousuun nyky-yhteiskunnassa. Keskeistä vastauksissa on pohtia myös väkivallan kuvallistamista.
Kaikkinensa vastauksista on siilautunut esiin kolmetoista katsomisen tapaa. Kuvaan näitä tutkimuksessani seikkaperäisesti.
Tutkimuksen aikataulu
Olen aloittanut väitöstutkimukseni vuonna 2007 Viestintätieteiden tutkijakoulu COREn rahoituksella. Rahoitus päättyy vuoden 2011 lopussa. Väitös valmistuu vuoden 2012 keskivaiheilla, luultavimmin aivan alkusyksystä.